Purppuranpunainen hibiskus

Harvoin tulee luettua niin hyvä kirja, että kun se loppuu jää haikea ja hämmentynyt olo. Ei haluaisi päästää irti kirjan maailmasta tai henkilöistä. Eilen luin vastentahtoisesti loppuun (vain siksi, etten halunnut kirjan ikinä loppuvan)Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen. Miten kauniisti Chimamanda kirjoittaa! Sen lisäksi, että hän kertoo tarinoita uskomattoman elävällä tavalla hän käyttää kerronnassaan kieltä, joka kertakaikkiaan soljuu.

Purppuranpunainen hibiskus kertoo 15-vuotiaan Kambili-tytön ja hänen perheensä tarinan. Nigerian levottomuuksien alla Kambilin perhe elää kunnioitetun uskonnollisen johtajaisän väkivallan varjossa. Adichien tapa kertoa on niin elävää, että pystyin haistamaan Sisi-kotiapulaisen keittämän garrin ja moi-moin. Pystyin maistamaan, miltä cashew-hedelmät maistuvat ja näkemään minkä värinen aurinko aamuisin nousi. Adichie kirjoittaa kiinnostavia tarinoita kauniisti, ei liian lässyttäen tai maalaillen, muttei liian repivästikään.

Luin Adichien Puolikas keltaista aurinkoa muutama kuukausi ennen tätä kirjaa. Siitä asti kun sain kirjan päätökseen olen edelleen miettinyt, mitä kaikille heille tapahtui tai mitä heille kuuluu nyt. Sitäkin lukiessani mietin vain: miten joku pystyy?! Olin niin onnellinen kun sain jouluna lahjaksi Purppuranpunaisen hibiskuksen ja pääsin sen myötä takaisin Nigeriaan ja Adichien elämänmakuisten henkilöiden seuraan. Nne, lue nämä kirjat!